Verikoe
Verikoe kafka stories
  0
  •  
  0
  •   0 comments
Share

foetry
foetry I draw, write and create
Autoplay OFF   •   3 months ago
Kertoja päätyy tilanteeseen, jossa hänen merkityksellisyystensä tarkoitus hämärtyy, kollektiivisen yhteiskunnan uteliaisuuden kiilatessa yksilön tarpeiden edelle.

Verikoe

Päivä alkoi samoin kuin kaikki siihenastisen elämäni tiistait olivat alkaneet. Vain pieni, punaisella kynällä piirretty ympyrä seinäkalenterissa teki päivästä muita erityisemmän.

Nopea suihku, ja aamiainen seisaaltaan. Kahvi ei taaskaan ehtinyt jäähtyä, ja kitalakea poltteli koko ajomatkan terveysasemalle.

Ryntäsin sivuille avautuvista ovista kahdesti, sillä unohdin kasvomaskin autoon. Ja kuin rangaistuksena hajamielisyydestäni, maskin kuminauha mäjäytti minua moittivasti korvan taakse.

Vastaanottotiskin takana istui nainen, joka todennäkösesti vihasi virkaansa, mutta horisontissa siintävä eläkeikä lupaili hunajaista autuutta ja onnea.

"Hei. Varasin ajan verikokeeseen."

Nainen kysyi nimeäni innottomasti, ja kerroin sen. Sormet naputtelivat mitäänsanomattomuuksia tietokoneen nöppäimistölla, ja nainen kehotti istuutumaan odotustilaan.

Odotustilan jakoi kirkas muovisermi, ja tuolit oli sijoiteltu taktisesti matemaattista yhtalöä hyväksikäyttäen.

Kaikki vaiva osoittautui tietysti turhaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun ovenkahvoja nuoleskeleva leikki-ikäinen tunki vahaliitua syvemmälle vasempaan sieraimeensa,

ennen kuin aivasti näyttävästi pulleisiin kämmeniinsä.

Se tosiasia, että vahaliitu oli ennen sieraimeen uppoamistaan ollut taivaansininen, mutta sieltä ulos pullahtaessaan muuttunutkin kirkkaanvihreaksi,

jäi toisarvoiseksi muiden huoneessa vuoroaan odottavien arvioidessa tilannetta.

"Kai on rokotettu?" kuului ärtynyt mutina kasvomaskin takaa.

"Onko hänet testattu?" tiedusteli toinen yhtä vilpitön murahdus.

"Löytyyko kirppuja?

oli kysymys, jonka näin myös asialliseksi esittää, mutta odotustilassa mieleenpainuvana soivan odotustilamusiikin rikkoi summerin rääkäisy,

ja nimeni heijastui suurelle monitorille kaikkien huoneessa olijoiden uteliaille katseille.

Hoitaja odotti minua jo ovella, mikä oli onni, sillä muutoin olisin harhaillut ties minne.

Tarjosin kyynärpäätä ja vaihdoimme äärimmäisen vaivaannuttavan tervehdyksen.

"Viimein saatiin hellettä", oli hoitajan omaperäinen keskustelunavaus.

"Kyllä sitä on odotettukin", jatkoin yhtä mielikuvituksellisesti.

"Tietää taas paljon lämpöhalvauksia", oli suunnanmuutos, johon en ollut varautunut, ja niinpä vain ynähdinkin myöntävästi.

Siinä katsellessani siististi aseteltua näyteputkilorivistöä mietin, mitenkähän monta litraa hoitaja oli valmistautunut valuttamaan.

"Kääräisetkö vähän sitä hihaa?" pyysi hoitaja, ja rullasin paidan hihan olkapäähan asti.

Hoitajan näpertaessa neulaa esille, näin parhaaksi siirtää huomioni jonnekin toisaalle.

Päädyin tuijottamaan ruutupaperille sotkettua töherrystä, joka laadusta ja sijoittelusta päätellen oli hoitajan jälkikasvun kättentyötä.

"Veren näkeminen saa monet voimaan pahoin", hoitaja tokaisi iskiessaan neulan kyynärtaipeeseeni. Ynähdin jälleen katse tiiviisti teurastettua kanarialintua muistuttavassa auringossa.

Tunsin kun hoitaja irrotti ensimmäisen putkilon piikistä, mutta sen sijaan, etta tämä olisi hapuillut seuraavaa, hän sanoikin: "Odotatko hetken tässä."

"Juu", vastasi, vaikka hoitaja tuskin muuta olettikaan.

Mitä kauemmin tuijotin korkkitaululle sinitarramallein liimattua värikynäoksennusta, sitä selkeämmin erotin kaaoksesta harmonian,

jonka nuori taitelija oli onnistunut luomaan hetken mielijohteesta.

Harva vuosia elämästään opiskeluun uhrannut tuskin uhmasi taidenormeja sijoittamalla viisijalkaisen lehmänläjän keskelle purppuranpunaista sirkkelipeltoa.

"Mitä mieltä te olette", kuului hoitajan ääni. Tämän perässä huoneeseen lampsi tympeännäköinen lääkäri, joka ilman valkoista takkiaan olisi voinut yhtä hyvin olla terveystalon siivooja.

"Jaa, katsotaan", sanoi lääkäri, ja niin hän myös tekikin.

Seurasi monologi, joka sisälsi paljon muminaa ja hokemia, kuten: "vai niin" ja "mitenköhän".

Lopulta lääkäri pääsi yhteisymmärrykseen itsensä kanssa ja totesi: "Minun on konsultoitava vanhempaa lääkäriä."

Lääkäri meni menojaan, jättäen minut ja hoitajan huoneeseen, jonka sisäilma oli äkillisesti muuttunut tavallista kiinteämmäksi.

En vieläkään arvannut vilkaista verinäytetta, ja hoitajan ilmeesta päättelin sen olevan tässä vaiheessa oikein hyvä ratkaisu.

"Ei mene enää kauaa", hoitaja ilmoitti, mikä tarkoitti sitä, ettei tästä selvittäisi vielä hetkeen.

"Onko jokin hullusti?" kysyin yrittäen kuulostaa huolettomalta, missä tietenkin epäonnistuin.

"Lääkäri tulee aivan kohta", oli kaikki mitä sain irti kasvomaskin takaa.

"Aivan kohta" osoittautui pitemmäksi määritteeksi kuin johon itse olin tavallisesti tottunut. Ja kaiken kukkuraksi lääkäri toi tullessaan seuraa.

Vinoon kiinnitetystä nimikyltista oli helppo päätellä seuralaisen olevan itse vanhempi lääkäri.

"Niin tämäko se on?" vanhempi lääkäri kysyi tavalla, joka toi mieleen maatalonisännän markkinoilla ostamassa uutta teuraspossua.

"Katsokaahan", kehotti lääkäri, ilmeisesti esitellen kallisarvoista vertani.

"Mutta onko se mahdollista?" sanoi hoitaja.

"Hetkinen vain", lupasi vanhempi lääkäri etusormi pystyssa ja poimi rintataskustaan puhelimen. Hän puhui lyhyesti ja niin hiljaa, etten saanut selkoa keskustelun luonteesta.

Tovin odottelun jälkeen myönsin tutkiskelleeni värivedostuherruksen viimeistä riipaisua myöten, ja olin valmis kohtaamaan sen, mika herätti kaikissa läsnaolijoissa niin suurta kiinnostusta.

Mutta sen sijaan, että olisin saanut tyydyttävää vastausta, hoitaja vain teeskenteli hymyilevänsä ja sanoi: "Ei mene kauaa."

Ja toden totta, uusi henkilö liittyi pian mukaan joukkoon. Tällä kertaa vuorossa oli erikoislääkäri.

"Perin hämmentävää", oli hänen tuomionsa. "Minun on ilmoitettava tästä kollegalleni."

Ja näin tapahtui. Mistä seurasi uuden henkilökunnan jäsenen ilmaantuminen jo alkujaankin ahtaaksi suunnitellun huoneen tiloihin.

Päätin viimein myöntaa tappioni ja luopua lääkärin diagnoosin odottelusta.

Mutta yrittaessäni itse kurkistaa pöydälle laskettua näyteputkiloa, osoittautui se täydeksi mahdottomuudeksi kaiken ihmispaljouden lävitse.

Uusia lääkäreitä lampsi sisään jatkuvana virtana, toinen toistaan ymmyrkäisempänä ja uteliaampana, kukin pörräten verinäytteeni ympärillä kuin parvi nälkiintyneitä mäkäräisiä.

"Anteeksi", kuului ääni puheensorinan yli, ja näin maskin takaa kohteliaasti hymyilevät kasvot suunnattuina minua kohti. "Voisitteko väistää hieman? Minun on päästävä tästa ohi."

Nyökkäsin ja nousin. Tuoli katosi saman tien valkoisten takkien mereen, johon olin jo itsekin hukkua.

Onnistuin kahlaamaan tieni ovelle, missä minua oli vastassa siivooja moppi kourassa, kuin sotilas valmiina sotaan.

"Täälläko se on?" siivooja kysyi.

"Juu, sinne vain, peremmälle", vastasin.

Hoipertelin uupuneena autolleni ja ajoin kotiin. Heittädyin sängylle pitkäkseni, ja mietin, mahtaisinko koskaan saada selville, mistä siinä kaikessa oli ollut kyse.

Kävi ilmi, etta näin ei tulisi tapahtumaan, sillä minut löydettiin seuraavana päivänä sängystani verestä märkänä, neula yhä kiinni suonessa.

Stories We Think You'll Love 💕

Get The App

App Store
COMMENTS (0)
SHOUTOUTS (0)